Osa 11. Potkua terveydenhuoltoon! (tai potkut terveydenhuollosta)

Tuossa vantaan joen vartta koiran kanssa kävellessäni muistelin nuoruudessani siihen hukuttautunutta tätiäni. Tätini eli elämänsä kipujen kanssa, joihin lääkärit eivät löytäneet siihen aikaan mitään vastausta. Hänen ajateltiin kuvittelevan kipunsa. Lääketiede ei ollut siihen aikaan vielä kovinkaan kehittynyttä ja diagnoosien tekeminen oli hankalaa. Lääkäreiden oli helpompaa antaa asiakkaalle psykiatrinen diagnoosi, kuin tunnistaa kipujen fyysiset aiheuttajat. Oli helpompaa leimata asiakas hulluksi, kuin myöntää ammattitaidottomuutensa fyysisten ongelmien diagnosointiin.

Nykyisin mielenterveysongelman diagnosointi psykiatriassa on muuttunut hankalemmaksi. Tietotaito sekä ymmärrys ihmispsyyken toiminnasta on lisääntynyt ja diagnoosien määrä on moninkertaistunut. Somatiikan tutkimus ja diagnosointi on sen sijaan helpottunut uusien tutkimusvälineiden ja teknologian ansiosta.

Nykyisin psykiatriassa diagnosointiin tarvitaan yleensä pitkät tutkimusajat ja useamman lääkärin tai moniammatillisen työryhmän näkemys asiassa. Tämä on tietysti hyvä asia. Tutkitaan ennenkuin hutkitaan. Lisäksi yhteisön sosiaalinen paine on erilaista mielenterveysongelmaista kohtaan. Mielenterveysongelmat ovat yleistyneet viime vuosikymmenien aikana huomattavasti ja niistä on ryhdytty keskustelemaan avoimemmin. Mielenterveysongelma diagnoosin saaminen ei enään merkitse ihmisen ”hulluksi” leimaamista. Entisaikojen ”hullu” ei ole enään yhteiskuntakelvoton hylkiö, vaan mielenterveysongelmista takaisin työelämään kuntoutettava henkilö.

Kaikissa asioissa lääketieteen kentällä ei kuitenkaan ole edistytty oikeaan suuntaan. Vastuu potilaiden hoidosta on heikentynyt huolimatta hoitotakuista ja sosiaali- ja terveysalojen yhdistämisestä. Yksi iso tekijä tähän on ahneus. Lääkärien palkat ovat aina olleet palkansaajien kärkipäätä, mutta nyt vuokralääkärifirmat ovat tulleet hoitoalan kentälle nostattamaan lääkärien palkkoja huimiin summiin. Helppoa rahaa?

Siihen suuntaan mennään. Keikkalääkärit vaihtavat työpaikkaa usein. Vastuunotto potilaan hoitamisesta jätetään helposti jonkun muun ”vakituisemman” lääkärin harteille. Potilasta ja hänen taustaansa ei enää tunneta henkilökohtaisesti, koska hoitosuhde keikkalääkärillä asiakkaisiin on lyhyt, yksittäisiä kertoja. Virkalääkärit vähenee. Kuka lääkäri haluaa ottaa potilaiden hoidosta vastuun ja tehdä enemmän töitä tutustuakseen potilaiden taustoihin ja luodakseen henkilökohtaisen potilaskontaktin asiakkaaseen vähemmällä palkalla? Tämä suuntaus on levinnyt kulovalkean tavoin lääkärikunnan keskuudessa koko terveydenhuollonkentän läpi.

Nykysuuntaus on että hoitajat tuntevat potilaan parhaiten. Hoitajat, jotka ovat vuosia ja vuosikymmeniä samoissa työpaikoissa ja läsnä asiakkaan elämässä hoitavana henkilönä. Ilman heitä lääkärit ovat todella pulassa. Palkoissa tätä ei vaan muisteta, tai oikeastaan missään muussakaan. Hoitajat ovat terveydenhuollon selkäranka ja koossa pitävä voima. Tämä pitäisi muistaa myös tulevissa Sote- uudistuksissa.