Osa 10. Putoaminen.

Olen lapsuudesta asti pelännyt korkeita paikkoja. Uskon sen johtuvan osittain siitä, että ollessani kuusi vuotias lapsi, näin naapurin pojan putoavan pihamme korkeimman puun latvasta pää edellä alas. Puu oli pitkälti toistakymmentä metriä korkea koivu ja sijaitsi meidän pihan ja naapurin rajalla. Naapurin pojan onneksi alas pudotessaan hän takertui jaloistaan kiinni koivun alimpiin oksiin ja jäi roikkumaan niistä pää alaspäin. Tästä tapahtumasta on nyt yli kolmekymmentä vuotta, mutta silti muistan sen kuin eilisen päivän. Jos kohtalo on olemassa, niin tuona päivänä kohtalo päätti jatkaa naapurin pojan elämää. Ei tarvitse olla kummoinenkaan pudotus, kun niska murtuu osuman seurauksesta pää edellä maahan pudotessaan.

Olisi voinut kuvitella että naapurin pojalle olisi syntynyt tuosta kokemuksesta korkeanpaikan kammo tai putoamisen pelko, hän oli kuitenkin minua ainakin vuoden nuorempi. Kävi kuitenkin päinvastoin. Korkean paikan kammo tuli minulle ja hän jatkoi yhä rämäpäisempiä kiipeilyjä korkeampiin puihin. Ihmeellistä kuinka ihmisen psyyke toimii: välillä sillä ei tunnu olevan ollenkaan johdonmukaista syy-seuraus toimintamallia asioissa. Vastaavasti toisinaan ei tarvitse olla kummoinenkaan vahinko, kun psyyke alkaa ohjailemaan käyttäytymistä välttämään vastaavia tilanteita, joissa vahinko on sattunut.

Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin olen edelleen tuon tapahtuman aiheuttaman kammon vanki. Pelkään edelleen korkeita paikkoja ja vältän sellaisiin tilanteisiin joutumista. Se on rajoittanut elämääni. Onhan se rajoittavaa kun kaikkialle pitää matkustaa autolla, kun kammoni estää lentokonematkat. Muita välttelemiäni paikkoja ovat korkeat ja pitkät sillat, köysirata hissit on totaali boikotissa ja välttelen jyrkkiä vuoren äkkijyrkkiä reunoja. Korkealla vuorella oleminen sinänsä ei ole hankalaa. Siinä ollaan kuitenkin tukevasti maan pinnalla. Näiden rajoituksien kanssa on ollut eläminen, mutta olen kiitollinen matkakumppaneistani, jotka ovat hyväksyneet nämä rajoitteeni yhteisillä matkoillamme. 

Korkeanpaikan kammoani on yritetty hoitaa erilaisilla terapioilla ja joillakin epämääräisillä keinoilla. Olen ollut lentokoneen ohjaamossa, kun se on laskeutunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. Samoin olen kokeillut lyhyt terapioita kuten hypnoterapiaa ja ratkaisukeskeistä psykoterapiaa. Olen ottanut lentomatkoille mennessäni vahvoja unilääkkeitä, jotka ei korkean adrealiinitason johdosta ole vaikuttanut toivotulla tavalla. Olen juonut useita viskiryyppyjä mennäkseni lentokoneeseen ja pitääkseni pelkoni loitolla. Mikään näistä keinoista ei ole tuonut kuin hetkellistä helpostusta. Kammoa se ei ole vienyt pois.

Jotkut sanovat että kammot helpottavat ihmisen ikääntyessä. Uskon sen pitävän osittain paikkaansa. Toisaalta korkeanpaikan kammo on sidoksissa kuolemanpelkoon ja omalla kohdallani myös itsekontrollin menettämiseen. Tehtävää on siis paljon erilaisten kammojeni hoitamiseksi tämän elämän osalta. Hyviä ehdotuksia kammojen hoitamiseksi otetaan vastaan!