Osa 12. Lyhyt historia.

Olen asunut elämäni aikana useissa paikoissa. Lapsuudessa asuimme Joensuun Utrassa ensimmäiset 13- vuotta elämästäni. Sitten muutimme maaseudulle Niittylahteen. Siellä asuminen päättyi kuitenkin nopeasti. En sopeutunut kouluun ja uusien kavereiden saaminen oli hankalaa. Asuinpaikka oli myös hyvin syrjäinen ja talvella hyvin pimeä. Lähimmät katuvalot olivat kahden kilometrin päässä ja sinne meni tie synkän ja tiheä kasvuisen kuusimetsän läpi. Vuoden asumisen jälkeen muutimme takaisin Joensuuhun, Rantakylään. Siellä kävin peruskouluni loppuun ja myöskin lisäluokan, 10:nnen luokan.

Ensimmäisen kerran muutin pois kotoa ollessani 15- vuotias. Sain opiskelija-asunnon Rantakylästä pursitieltä. Siitä lähtien olen asunut monissa paikoissa nuoruusvuosina. Yksi tärkeimmistä ajoista oli lyhyeksi jäänyt opiskeluaika Kouvolassa. Tutustuin siellä ihmisiin, jotka muodostuivat hyvin tärkeiksi minulle. Heidän tuntemisensa paransi itsetuntoani, joka koki vakavia kolhuja peruskouluaikana koulukiusattuna olemisen vuoksi. Nämä Kouvolan ystävät olivat taiteellisia ja lahjakkaita ihmisiä musiikin saralla. Siitä alkoi heidän kanssaan ystävyys, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Nykyisin nämä ihmiset tekevät ammatikseen töitä musiikin ja näyttämötaiteen parissa.

Yksi elämän merkittävimmistä tapahtumista oli siviilipalveluksen suorittaminen Espoossa, Arlainstituutissa, näkövammaisten ammatti-instituutissa. Tuo aika ratkaisi tulevaisuuteni suunnan hoitotyön parissa. Arlainstituutissa tunsin että ihmisten auttaminen on työ, jonka koin tärkeäksi ja mitä haluaisin elämässäni tehdä. Siviilipalveluksen päätteeksi halusin kokeilla siipiäni myös ulkomailla. Kesällä 1996 menin näkövammaisten kielikurssille henkilökohtaiseksi avustajaksi Englantiin, Seven Oaksiin Dorton Kollegeen. Samana vuonna syksyllä muutin Irlantiin kolmeksi kuukaudeksi ja aloitin työt tuki- ja liikuntavammaisen henkilökohtaisena avustajana Dublinissa. 

Sittemmin olen asunut useissa paikoissa ympäri Suomea. Pääsääntöisesti opiskelun tai työn vuoksi. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta asuin Virossa. Ensiksi Saarenmaalla ja sitten Pärnussa. Virossa asuminen on ollut yksi parhaista ja tärkeimmistä kokemuksistani. Tapasin siellä asuessani myös vaimoni Ingan. Hän on viehättävä latvialainen opettajatar. Todella sydämellinen ja ihana ihminen. Muutimme hänen ja viisi vuotiaan poikansa kanssa viimekesän lopussa Helsinkiin ystäväni asuntoon Pukinmäkeen. 

Virolla on aina paikka sydämessäni ja uskoisin palaavani asumaan sinne vielä uudelleen myöhemmin tulevaisuudessa. Pieni haaveeni on, että saisin jonain päivänä hankittua pienen maalaistalon Saarenmaalta. Tätä kirjoittaessani istun Guesthouse hommikun vuoteella Pärnussa. Palaan tänne lyhyemmillä lomilla ja tällä kertaa huollatan myös autoni täällä. Suomessa autohuolto merkkiliikkeessä on kuitenkin kolme kertaa kalliimpaa kuin täällä. Pärnussa on ilo elää ja vierailla köyhemmälläkin suomalaisella ihmisellä. Ehkäpä palaan tänne myös monien suomalaisten tavoin eläke-ikäisenä. 

Osa 11. Potkua terveydenhuoltoon! (tai potkut terveydenhuollosta)

Tuossa vantaan joen vartta koiran kanssa kävellessäni muistelin nuoruudessani siihen hukuttautunutta tätiäni. Tätini eli elämänsä kipujen kanssa, joihin lääkärit eivät löytäneet siihen aikaan mitään vastausta. Hänen ajateltiin kuvittelevan kipunsa. Lääketiede ei ollut siihen aikaan vielä kovinkaan kehittynyttä ja diagnoosien tekeminen oli hankalaa. Lääkäreiden oli helpompaa antaa asiakkaalle psykiatrinen diagnoosi, kuin tunnistaa kipujen fyysiset aiheuttajat. Oli helpompaa leimata asiakas hulluksi, kuin myöntää ammattitaidottomuutensa fyysisten ongelmien diagnosointiin.

Nykyisin mielenterveysongelman diagnosointi psykiatriassa on muuttunut hankalemmaksi. Tietotaito sekä ymmärrys ihmispsyyken toiminnasta on lisääntynyt ja diagnoosien määrä on moninkertaistunut. Somatiikan tutkimus ja diagnosointi on sen sijaan helpottunut uusien tutkimusvälineiden ja teknologian ansiosta.

Nykyisin psykiatriassa diagnosointiin tarvitaan yleensä pitkät tutkimusajat ja useamman lääkärin tai moniammatillisen työryhmän näkemys asiassa. Tämä on tietysti hyvä asia. Tutkitaan ennenkuin hutkitaan. Lisäksi yhteisön sosiaalinen paine on erilaista mielenterveysongelmaista kohtaan. Mielenterveysongelmat ovat yleistyneet viime vuosikymmenien aikana huomattavasti ja niistä on ryhdytty keskustelemaan avoimemmin. Mielenterveysongelma diagnoosin saaminen ei enään merkitse ihmisen ”hulluksi” leimaamista. Entisaikojen ”hullu” ei ole enään yhteiskuntakelvoton hylkiö, vaan mielenterveysongelmista takaisin työelämään kuntoutettava henkilö.

Kaikissa asioissa lääketieteen kentällä ei kuitenkaan ole edistytty oikeaan suuntaan. Vastuu potilaiden hoidosta on heikentynyt huolimatta hoitotakuista ja sosiaali- ja terveysalojen yhdistämisestä. Yksi iso tekijä tähän on ahneus. Lääkärien palkat ovat aina olleet palkansaajien kärkipäätä, mutta nyt vuokralääkärifirmat ovat tulleet hoitoalan kentälle nostattamaan lääkärien palkkoja huimiin summiin. Helppoa rahaa?

Siihen suuntaan mennään. Keikkalääkärit vaihtavat työpaikkaa usein. Vastuunotto potilaan hoitamisesta jätetään helposti jonkun muun ”vakituisemman” lääkärin harteille. Potilasta ja hänen taustaansa ei enää tunneta henkilökohtaisesti, koska hoitosuhde keikkalääkärillä asiakkaisiin on lyhyt, yksittäisiä kertoja. Virkalääkärit vähenee. Kuka lääkäri haluaa ottaa potilaiden hoidosta vastuun ja tehdä enemmän töitä tutustuakseen potilaiden taustoihin ja luodakseen henkilökohtaisen potilaskontaktin asiakkaaseen vähemmällä palkalla? Tämä suuntaus on levinnyt kulovalkean tavoin lääkärikunnan keskuudessa koko terveydenhuollonkentän läpi.

Nykysuuntaus on että hoitajat tuntevat potilaan parhaiten. Hoitajat, jotka ovat vuosia ja vuosikymmeniä samoissa työpaikoissa ja läsnä asiakkaan elämässä hoitavana henkilönä. Ilman heitä lääkärit ovat todella pulassa. Palkoissa tätä ei vaan muisteta, tai oikeastaan missään muussakaan. Hoitajat ovat terveydenhuollon selkäranka ja koossa pitävä voima. Tämä pitäisi muistaa myös tulevissa Sote- uudistuksissa.

Osa 10. Putoaminen.

Olen lapsuudesta asti pelännyt korkeita paikkoja. Uskon sen johtuvan osittain siitä, että ollessani kuusi vuotias lapsi, näin naapurin pojan putoavan pihamme korkeimman puun latvasta pää edellä alas. Puu oli pitkälti toistakymmentä metriä korkea koivu ja sijaitsi meidän pihan ja naapurin rajalla. Naapurin pojan onneksi alas pudotessaan hän takertui jaloistaan kiinni koivun alimpiin oksiin ja jäi roikkumaan niistä pää alaspäin. Tästä tapahtumasta on nyt yli kolmekymmentä vuotta, mutta silti muistan sen kuin eilisen päivän. Jos kohtalo on olemassa, niin tuona päivänä kohtalo päätti jatkaa naapurin pojan elämää. Ei tarvitse olla kummoinenkaan pudotus, kun niska murtuu osuman seurauksesta pää edellä maahan pudotessaan.

Olisi voinut kuvitella että naapurin pojalle olisi syntynyt tuosta kokemuksesta korkeanpaikan kammo tai putoamisen pelko, hän oli kuitenkin minua ainakin vuoden nuorempi. Kävi kuitenkin päinvastoin. Korkean paikan kammo tuli minulle ja hän jatkoi yhä rämäpäisempiä kiipeilyjä korkeampiin puihin. Ihmeellistä kuinka ihmisen psyyke toimii: välillä sillä ei tunnu olevan ollenkaan johdonmukaista syy-seuraus toimintamallia asioissa. Vastaavasti toisinaan ei tarvitse olla kummoinenkaan vahinko, kun psyyke alkaa ohjailemaan käyttäytymistä välttämään vastaavia tilanteita, joissa vahinko on sattunut.

Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin olen edelleen tuon tapahtuman aiheuttaman kammon vanki. Pelkään edelleen korkeita paikkoja ja vältän sellaisiin tilanteisiin joutumista. Se on rajoittanut elämääni. Onhan se rajoittavaa kun kaikkialle pitää matkustaa autolla, kun kammoni estää lentokonematkat. Muita välttelemiäni paikkoja ovat korkeat ja pitkät sillat, köysirata hissit on totaali boikotissa ja välttelen jyrkkiä vuoren äkkijyrkkiä reunoja. Korkealla vuorella oleminen sinänsä ei ole hankalaa. Siinä ollaan kuitenkin tukevasti maan pinnalla. Näiden rajoituksien kanssa on ollut eläminen, mutta olen kiitollinen matkakumppaneistani, jotka ovat hyväksyneet nämä rajoitteeni yhteisillä matkoillamme. 

Korkeanpaikan kammoani on yritetty hoitaa erilaisilla terapioilla ja joillakin epämääräisillä keinoilla. Olen ollut lentokoneen ohjaamossa, kun se on laskeutunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. Samoin olen kokeillut lyhyt terapioita kuten hypnoterapiaa ja ratkaisukeskeistä psykoterapiaa. Olen ottanut lentomatkoille mennessäni vahvoja unilääkkeitä, jotka ei korkean adrealiinitason johdosta ole vaikuttanut toivotulla tavalla. Olen juonut useita viskiryyppyjä mennäkseni lentokoneeseen ja pitääkseni pelkoni loitolla. Mikään näistä keinoista ei ole tuonut kuin hetkellistä helpostusta. Kammoa se ei ole vienyt pois.

Jotkut sanovat että kammot helpottavat ihmisen ikääntyessä. Uskon sen pitävän osittain paikkaansa. Toisaalta korkeanpaikan kammo on sidoksissa kuolemanpelkoon ja omalla kohdallani myös itsekontrollin menettämiseen. Tehtävää on siis paljon erilaisten kammojeni hoitamiseksi tämän elämän osalta. Hyviä ehdotuksia kammojen hoitamiseksi otetaan vastaan!

Osa 9. Perjantai

jalkasi tahtovat sinua kuljettaa

päämäärättä, suunnatta

vapaana tilasta, vapaana tarkoituksesta

liike ainoa mikä merkitsee

vapautesi se kahlitsee

kätesi tahtovat tarttua kaikkeen

ei ne tahmaiset ole, ei edes likaiset

sormiasi vain polttelee

kuvittelevat raukat

kosketuksien viilentävän niitä

vatsasi kuiskii korvaasi

ei se riitä, ei se riitä

ei tyydytystä makkaraleipä tuo

nyt jääkaapin oven eteen

majapaikkasi luot

ja mielesi kehät, ne ei rauhaa tuo

tyytyä nyt et mihinkään voi

apua ei jooga, meditaatio luo

sillä niin on mieletön mielesi suo

ja vain perjantai sinulle kaiken loi

Osa 8. Luurangot kolisee kaapissa.

En ole ensimmäinen ihminen, jolla on ollut elämässä tilanteita, jotka mieluusti haluaisi unohtaa. Minun tavoin monilla on menneisyydessä saattanut olla tilanteita, joissa on tullut juhlittua liian railakkaasti ja sen seurauksena emme ole osanneet harkita ja toimia oikein. Osa meistä on voinut joutua läpikäymään elämässä hetkiä, jotka yksinkertaisesti tuntuu liian kivuliailta muistella. Tilanteita on monia, joissa toivoisi voivansa unohtaa menneet.

Miten sitten toimimme? On helpompi ajatella jatkavansa eteenpäin ja painaa asiat itsensä kanssa villaisella eli hyväksyä -ei toivotun asia sellaisenaan, ilman asian käsittelemistä itsensä kanssa. Tekemämme virheet eivät kuitenkaan häviä, olemme vain onnistuneet painamaan ne pois päivätajunnastamme. Pinnan alla kuitenkin kytee. Kuin liekki joka odottaa lisäpolttoainetta roihahtakseen uuteen voimakkaampaan paloon. Ennen pitkää löydämme itsemme samasta tilanteesta toistamassa virheitämme ja nyt niiden käsittelyaika on lyhentynyt, koska olemme jo kerran painaneet asian villaisella itsemme kanssa. Ympyrä on sulkeutunut jättäen sinut kiertämään kehäänsä.

Olemmeko unohtaneet itsemme ja sen mistä olemme lähtöisin? Edustanko elämässäni sitä ihanne- minää, millaiseksi nuorena ajattelin itseni kehittyvän? Meillä kaikilla on omat arvomme, maailmankuvamme ja käsityksemme itsestämme kuvastamassa persoonallisuuttamme. Jokaisen omaksi valinnaksi jää, elämmekö arvojemme mukaisesti, vai olemmeko painaneet niiden rikkomisen ”villaisella”.

Virheet on oppimisen mahdollisuuksia. On eri asia tehdä virhe ja käsitellä se rehellisesti juuriaan myöten ja vasta sen jälkeen antaa itsellensä anteeksi, kuin hyväksyä tekemänsä virheet painaen ne samantien villaisella. Paras tapa säilyttää rehellisyytemme ja arvomaailmamme on kohdata tekemämme virheet ja myöntämällä ne julkisesti. Siten säilytämme yhteyden ihanne-itseemme, jollaiseksi olemme halunneet tulla.

Tekojensa pahoitteleminen ja anteeksi pyytäminen voi olla vaikeaa, mutta aina voimme aloittaa sen opettelun antamalla ensiksi anteeksi itsellemme.  

Osa 7. Kätketty.

Silmäsi katsovat pimeyteen

antaen hahmon ja kauneuden

mahdollisuuden olla jokin muu

kätkettynä valon kasvoilta

hämärän taakse vajoaa

unelma oma kaukainen

rannoille valkean avaruuden

tähtiyöhön talviseen

katseesi on eleetön ja iloton,

huonosti tunnen sielujen siltaa,

vain kuvajaiseni peilistäsi  

minulle takaisin heijastaa

muuri mielessäsi 

odottaa murtajaa

salaisuuksista 

vapauttajaa.

Osa 6. Vapaapäivän iloksi.

Päätin eilen kahdeksan työvuoroa kestäneen työputken. Ilokseni totesin että en ollut niin väsynyt kuin kuvittelin olevani. Tälläkertaa työni oli ollut enemmän voimaannuttavaa, kuin väsyttävää ja energiaa vievää. Mukavaa vaihteeksi näinkin päin. Tänään vuoden ensimmäisenä vapaapäivänäni päätin alkaa itseni hoitamisen ja menin Malmin terveysasemalle lääkärin vastaanotolle. Olin jo usean päivän ajan tuntenut pistävää kipuilua vasemmassa rinnassa ja käsivarressa.

Astuessani terveysaseman ovesta sisään, huomasin odotusaulan olevan täynnä ihmisiä. Vastaanottovirkailijoita ei kuitenkaan ollut lasivitriinin takana toimistossa kuin yksin vanhempi nainen. Vuoronumeron ottaessani ja silmäillessäni vapaita penkkejä odotusaulassa, totesin asiakkaiden olevan hyvin erilaisia. Samassa aulassa istui tummapiirteisiä hunnutettuja naisia puhuen keskenään murtaen suomea, ruotsinkieltä puhuvia naisia, nuori raskaana oleva nainen, pari ikäistäni suomalaismiestä, jokunen keski-ikäinen nainen sekä vanhempia miehiä ja naisia. Pohdin mielessäni, että terveyskeskuksen odotusaulasta voi hyvin analysoida asuinpaikkansa. Se on paikka, jossa asuinalueen kulttuurit ja ikäryhmät kohtaavat, huolimatta sosiaalisesta statuksesta tai edes ihonväristä.

Katsellessani ympärilleni totesin olevani kipujeni kanssa onnekas. Vieressäni istui ihmisiä kasvoillaan tuskastunut ja kärsivä ilme. Joku heistä valitti ääneen olotilaansa, kai odottaen vieressä istuvan ihmisen reagoivan siihen tai edes jonkun reagoivan siihen. Suomalainen vaikeneva kulttuuri oli kuitenkin saanut odotusaulan ihmiset vahvaan otteeseensa. Ei reagointia. Vasta erään naisen tokaistessa hieman turhautuneeseen äänensävyyn, että ”kuinkahan kauan tässä joutuu odottamaan”, komppaajia löytyi heti. Joku mies alkoi asiantuntijamaisesti kertoa miten palvelu terveysasemilla on huonontunut vuosi vuodelta.

Minua odottaminen ei haitannut, olihan minulla vapaapäivä ja kaipasin vastauksia kivuilleni. Epätietoisuudessa eläminen ylittää epämukavuus alueella olemisen kynnyksen. Liekö johtunut aikaisemmasta sairauskertomustaustastani, mutta olin onnekas. Vartin odottamisen jälkeen minut kutsuttiin sisään. Palvelu oli erinomaista. Minut kutsuttiin heti potilassängylle istumaan tai halutessani makaamaan ja odottamaan lääkärin tuloa. Hoitaja tuli pian haastattelemaan ja otti muutamat verikokeet, verenpaineen ja sydänfilmin. Sitten vaan odoteltiin.

Vajaan vartin odotuksen jälkeen nuori naislääkäri tulikin ja istuutui sairaalasängylle viereeni ja kyseli mikä on vointini. Hän haastatteli ja kirjasi kertomani ylös. Äkkiä hoitajatar keskeytti lääkärin haastattelun ja tuli seuraamme. Huolestunut ilme kasvoillaan hoitajatar piti kädessään vastapäisessä pedissä maanneelta ulkomaalaistaustaiseltaan mieheltä ottamaansa sydänfilmiä. Lääkäri pahoitteli että hänen on siirryttävä hetkeksi pois toisen potilaan luokse.

Jäin kuuntelemaan potilassänkyyni mitä verhon takana tapahtui. Ulkomaalaistaustainen potilas oli saanut aivoverenvuodon ja myös sydämessä tuntui olevan ongelmia. Ammattitaitoinen lääkäri ja hoitajatar saivat varattua miehelle nopeasti sairaskuljetuksen ja hoitopaikan Meilahden sairaalasta. Parinkymmenen minuutin päästä mies oli jo matkalla meilahteen, sukulaispoika mukana ambulanssissa.

Viisi minuuttia myöhemmin lääkäri palasi takaisin luokseni ja alkoi tutkimaan minua stetoskoopillaan ja painellen lihaksiani yläkropasta. Iloksi ja helpotuksekseni lääkäri totesi, että rintakipuni johtui lihasperäisistä vaivoista. Tämän kertainen vierailuni terveysasemalla oli hyvä. Lähdin ajelemaan autolla kotia kohden hymy kasvoillani.

Osa 5. Ajattelen- siis olen. ~Réne Descartes.

Kuudennentoista vuosisadan alussa elänyt Descartes oli merkittävä ranskalainen filosofi. Henkilökohtaisesti hän oli minulle yksi mieleenpainuvimmista ja inspiroivimmista filosofeista, joiden tekstejä opin tuntemaan opiskellessani aikoinani Joensuun lyseon iltalukiossa. Descartes perusteli ihmisen olemassaoloa ajattelun kautta. Ajattelen, siis olen -oli Descartesin perusta ihmisen olemassa olon käsitykselle.

Nykypäivänä ajattelen, siis olen- fraasi kuvaa minulle enemmän kuin pelkästään olemassa oloamme. Ajattelumme on perusta myös omalle uskomusjärjestelmällemme. Erityisesti on se on merkittävä tekijä kuvatessamme omaa itseämme ja uskomuksia, joita liitämme itseemme ja asioihin elämässämme. Niin, uskomuksia -mikä miellyttävä keskustelua herättävä sana. Oli sitten kysymyksessä mikä tahansa asia uskonnoista ja metafysiikasta kokemuksiimme ja käsityksiimme asioiden luonteesta. Ajattelumme kautta käsiteltyjä, opittuja asioita, jotka eivät välttämättä edusta todellisuutta siitä kuinka asiat oikeasti ovat. Meillä jokaisella on monenlaisia uskomuksia elämässämme, joita pidämme itsestäänselvinä tosiasioina, jotka ohjaa meidän ajatteluamme ja sitä kautta toimintaamme.

Omaamme monenlaisia uskomuksia. Hyvässä kuin pahassa. Huonoon itsetuntoon liittyy paljon haitallisia uskomuksia: en ole jonkin asian arvoinen, en voi oppia jotakin uutta asiaa, en selviydy jostakin asiasta, en ole riittävän hyvä toiselle ihmiselle jne. Haitallisten uskomuksien listaa voisi jatkaa iät ja päivät. Toinen ääripää on yli-uskomukset itsestä, joka selvimmin tulee esille narsistisen persoonan uskomusjärjestelmässä. Minuutta pönkitetään aliarvostamalla ja alentamalla toista ihmistä, joka useimmiten johtaa narsistin taholta muiden ihmisten huonoon ja välinpitämättömään kohteluun. Terve itsetunto ja -luottamus on hyviä uskomuksia, jotka parantaa omaa elämänlaatua, huonontamatta silti kenenkään muun kohdalla. Asia on usein jopa päinvastoin. Hyviin uskomuksiin liitetään usein ajatus että auttamalla ja ymmärtämällä toista ihmistä, emme ainoastaan tee toisen ihmisen päivää paremmaksi, vaan autamme samalla myös itseämme kehittämään omaa minuuttamme ja parannamme sitä kautta itsetuntoamme ja edistämme siten omaa hyvinvointiamme.

Yksi tärkeimmistä asioista uskomuksessa on se, että kysymyksessä on uskomus. Se on siis jotain, jonka voimme halutessamme muuttaa. Voimme vapautua monista haitallisista uskomuksistamme, koski se sitten uskomuksia omasta itsestämme tai vaikka uskomuksia päihteiden vaikutuksesta omaan itseemme. Voimme poisoppia vääristyneitä ajatuskulkujamme haitallisissa uskomuksissamme. Voimme rakentaa minuuttamme uudelleen. Kysymys on sisäisestä uudelleen ohjelmoinnista. Meidän ei tarvitse luopua itsestämme. Muutamme vain ajattelutapaamme vapautuaksemme meitä kahlitsevista haitallisista uskomuksista. Tärkeää on tunnistaa omat uskomuksemme asioista ja muistaa Descartesin sanat: Ajattelen, siis olen. Ja nyt sama uudelleen laajemmin: Olen mitä itsestäni ajattelen.