Osa 2. Minä, minuus ja minusta on moneksi. 

Tässä viisauteni innossa ajattelin tehdä löytöretken itseeni ja selvittää välit itseni kanssa. Parin vuoden kuluttua neljänkympin virstanpylväs on ohitettu ja ettei nyt ihan kysyttäessä sanattomaksi jäisi, niin päätin etsiä vastauksia omasta itsestäni ja siitä kuka minä olen.

Ajattelin vähän helpottaa tätä urakkaani ja laitoin internetin youtubesta Tiibetiläistä jooga-uni musiikkia soimaan ja toivoin sen kirvoittavan vastauksien virtaamista sisältäni. Niitä vastauksia odottelen tässä edelleen, vaikka musiikkia on jo tovi jos toinenkin kuulunut.

Ensimmäinen ajatukseni oli että olen perimäni, henkilökohtaisen historiani ja elinolosuhteideni summa, sarkastisella mielenlaadulla ja vähintäänkin oudolla huumorintajulla varustettu kummajainen. Hetken tuota tuumittuani ajattelin kuitenkin muuttaa käsitystäni ja armahtaa itseäni inhimillisenpään suuntaan. Ehkäpä kummajainen ei sittenkään ole sopiva sana. Olkoon kuvaus sittenkin outo ihminen. 

Tästä oivalluksesta ilahtuneena sitten mietin mitä eroa on minällä ja minuudella. Tässä kohtaan ajatteluni raja näytti tulevan vastaan. Mielessäni näkyi kuvajaisena vain tiiliseinä, jossa oli kirjoitettu nuo kaksi sanaa samalle seinälle.

Miehen suoralla putkiaivoilla ratkaisin kuitenkin ongelman tehokkaasti ja ajattelin että nehän ovat sama asia ja kuuluvat yhteen –siis samalle seinälle. Minuus on minä- kuorella verhottu ydin. Yksinkertaisesti minä on substantiivi ja minuus sitä kuvaava adjektiivi.

Nyt kun tunsin aivojeni käytöstä lämmenneen, heitin itselleni lopullisen haasteen ja rohkenin kysyä itseltäni, että kuka minä oikein olen? –No, Timohan minä olen edelleen...