Osa 4. Avoimin ovin tulevaisuuteen.

En ole paljoakaan tehnyt tosissani uudenvuoden lupauksia alkaville vuosille. Ei sillä ettenkö haluaisi olla mukana leikkimielisissä perinteissä, tai ettenkö olisi tarpeeksi päättäväinen tekemään jotain päätöstä ja pysymään siinä. Kysymys on enemmän periaatteesta että olemalla ehdoton päättämäni asian suhteen, suljen samalla pois mahdollisuuden jonkin toisen vaihtoehtoisen asian tai tapahtuman toteutumisen elämässäni. Kysymys on elämisestä avoimin ovin ilman poissulkevia ennakkoajatuksia tai toimia.

Tänäkään vuonna en aio poiketa paljoa tuosta periaatteestani. Olen kuitenkin tullut ikään, jossa terveydelle on annettava enemmän aikaa ja siihen on suhtauduttava kunnioittavammin. Menneiden vuosien aikana olen laiminlyönyt terveyttäni monissa asioissa. Tästä esimerkkeinä nuoruus vuosien huuruiset seikkailut alkoholin kanssa tai liikunnallisten harrastusten laiminlyönti ja lähes totaalinen pois jääminen. Nyt neljännen vuosikymmenen lähestyessä on pakko todeta olevani huonokuntoinen verrattuna ikätovereihini. Sairastan verenpainetautia, sokeritautia, mitä ilmeisemmin sepelvaltimotautia ja olen kokenut ensimmäisen sydäninfarktini lievänä 35- vuoden iässä. Nyt olen puolen vuoden jonossa sydänleikkuriin, jonka tarkoituksena on korjata sähköinen rytmihäiriö polttamalla oikorata umpeen. Ikälisiä on kertynyt enemmän kuin olisin tähän ikään mennessä toivonut.

Nämä asiat eivät kuitenkaan tullut esille puun takaa. Tätä kohti olen mennyt tietoisestikin omilla valinnoilla. Toki olin ajatellut sen kestävän myöhempään ikään, mutta näillä nyt mennään. Tulevaisuuden kohtaan avoimin ovin ja mielin. Elän nyt elämäni parhaita vuosia, vaikka elämään on mahtunut monia värikkäitä ja vaihderikkaita vuosia. En kadu ja sure menneitä. Siihen ei ole aikaa eikä se ketään hyödyttäisikään. Astutaan yhdessä uuteen vuoteen avoimin ovin ja mielin ja iloitaan jokaisesta hetkestä itsemme ja läheistemme kanssa. Hyvää uutta vuotta 2014 !

Osa 3. Kohtalon kourima

Kasvoiko pihakoivu vinoon syntymästään alkaen?

Toisinaan tuulet puhalsivat voimakkaasti hetkinä,

kun oksat tahtoivat silmuillaan kauimmas kurkottaa.

Latvasta lahoavasta puhumattakaan.

Alussa maa oli multainen ja kuohkea

Täynnä ravinteita ja maan pieniä työläisiä,

lieroja sateen maankamaralle kutsumina.

Nyt sateen jälkeen kuihtuneita.

Toiko länsituuli happamat sateet mukanaan?

Antoiko isä aurinkoinen pihakoivun latvuksen

tuntea värikkäät säteensä lehdissään,

kuivuuden maan kitukasvuisissaan.

Muistathan meren syvän sinisen,

kuin taivas ajan varhaisen?

Nyt on kalat kaikkeudesta kaikonneet,

vesilinnut maailmasta tiehensä lentäneet.

Kohtalon kourimaa,

viisauden pois korjaamaa.

Osa 2. Minä, minuus ja minusta on moneksi. 

Tässä viisauteni innossa ajattelin tehdä löytöretken itseeni ja selvittää välit itseni kanssa. Parin vuoden kuluttua neljänkympin virstanpylväs on ohitettu ja ettei nyt ihan kysyttäessä sanattomaksi jäisi, niin päätin etsiä vastauksia omasta itsestäni ja siitä kuka minä olen.

Ajattelin vähän helpottaa tätä urakkaani ja laitoin internetin youtubesta Tiibetiläistä jooga-uni musiikkia soimaan ja toivoin sen kirvoittavan vastauksien virtaamista sisältäni. Niitä vastauksia odottelen tässä edelleen, vaikka musiikkia on jo tovi jos toinenkin kuulunut.

Ensimmäinen ajatukseni oli että olen perimäni, henkilökohtaisen historiani ja elinolosuhteideni summa, sarkastisella mielenlaadulla ja vähintäänkin oudolla huumorintajulla varustettu kummajainen. Hetken tuota tuumittuani ajattelin kuitenkin muuttaa käsitystäni ja armahtaa itseäni inhimillisenpään suuntaan. Ehkäpä kummajainen ei sittenkään ole sopiva sana. Olkoon kuvaus sittenkin outo ihminen. 

Tästä oivalluksesta ilahtuneena sitten mietin mitä eroa on minällä ja minuudella. Tässä kohtaan ajatteluni raja näytti tulevan vastaan. Mielessäni näkyi kuvajaisena vain tiiliseinä, jossa oli kirjoitettu nuo kaksi sanaa samalle seinälle.

Miehen suoralla putkiaivoilla ratkaisin kuitenkin ongelman tehokkaasti ja ajattelin että nehän ovat sama asia ja kuuluvat yhteen –siis samalle seinälle. Minuus on minä- kuorella verhottu ydin. Yksinkertaisesti minä on substantiivi ja minuus sitä kuvaava adjektiivi.

Nyt kun tunsin aivojeni käytöstä lämmenneen, heitin itselleni lopullisen haasteen ja rohkenin kysyä itseltäni, että kuka minä oikein olen? –No, Timohan minä olen edelleen...

Osa 1. Työn tekemisen tärkeydestä

Tässä viimeistä päivää nykyisessä työpaikassani työtä tehdessä on hyvä aika miettiä työn merkitystä elämässäni. Olen nuoruus aikana ollut työttömänä useita vuosia. Se oli aikaa, jolloin olin päättänyt peruskoulun ja kokeillut ammattikoulussakin opiskelua hetken aikaa. Työtä ei ollut, enkä sitä kyllä juuri hakenutkaan. Elin työttömyyskorvauksella ja asumistuella. Toisinaan hain toimeentulotukeakin. Rahat ei riittänyt kunnolla normaali elämiseen, saati sitten muunlaisiin investointeihin. Usein tuli elettyä yli varojensa ja silloin vain vanhempieni hyväntahtoisuus taloudellisissa asioissa mahdollisti elämäntapani.

Elämä oli materiaalisesti katsottuna köyhää, huolimatta tosiasiasta että olin samalla onnekas. Omistin polkupyörän, kännykän ja vanhan itsekasatun tietokoneen, pienen television videonauhurin kera ja sen lisäksi yleensä yhdet kunnollisen vaatekerran arkiasuksi, yhden juhlatilaisuuksiin ja yhden remonttivaatteiksi. Muutamat kengät eri tarkoituksiin: lenkkarit urheiluun, armeijanmallin maihinnousukengät vaelluksiin ja yhdet isältä saadut ecco- merkkiset, laadukkaat kotimaiset, nahkaiset kävelykengät. Näillä pärjättiin hienosti. Myös talveksi oli varattuna yksi vaatekokonaisuus, pitäen sisällään mm. äidin kutoman villapaidan ja villasukat ja -lapaset.

Työttömyys kaikesta harmillisuudestaan huolimatta mahdollisti elämäntavan, jossa minun ei tarvinnut haalia jatkuvasti lisää omaisuutta, maksaa asunto- tai muita lainoja pankeille, pitää yllä vaurasta elintasoa; huolehtia autonkäyttöön liittyvistä murheista ja maksuista tai vaikkapa suunnitella kalliita ulkomaan matkoja. Työttömänä ollessani vapaa-aikaa oli paljon ja aina oli mahdollisuus ja vapaus suunnitella päivästä omanlaisensa, käytettävissä olevan ”vapaan rahan” puitteissa. Usein ns. vapaata rahaa ei kuitenkaan ollut, koska aina piti huomioida että rahaa riittää vuokraan, sähköön, puhelinlaskuun ja ruokaan. Silloin piti etsiä toisenlaisia keinoja ja mahdollisuuksia toteuttaa vapaa-aikaa ja sen harrasteita. Luontoon erätulille meno oli ilmaista. Kalastus oli ilmaista. Pyöräily oli ilmaista (ja samalla maisema vaihtui). Erityisesti kavereiden kanssa vietetty aika oli mukavaa ja yhdessä pelattuihin peleihin meni yllättävän paljon aikaa.

Työttömyys, kuten aikaisemmin mainitsin oli samalla myös harmillista. Aina sitä omaa vapaa-aikaa ei osannut arvostaa. Ainainen rahattomuus oli turhauttavaa. Ajatus työttömyydestä sai itsetunnon kokemaan kolhuja ja itsensä vertaaminen työssä käyviin kavereihin ei ollut iloista. Parisuhteet tuntui mahdottomalta: kuka nyt haluaisi seurustella työttömän miehen kanssa? Mitä minulla ylipäätään on tarjota kenellekään? Parasta seuraa olivat ne kaverit, jotka painivat samojen sosiaalisten ongelmien kanssa. Hengenheimolaisuus rakentui heidän kanssaan. Luonnollisesti suomalaisessa kulttuurissamme työttömyyteen liitetään usein alkoholiongelmat. Niistä ongelmista myös itse kannoin oman osani. Alkoholia käytettiin lähestulkoon aina kavereiden kanssa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Oli se sitten pelaamista tai luonto- tai kalareissuja. Oli helpompi sanoa missä sitä ei käytetty: Vanhempien luona vieraillessa alkoholia ei käytetty. Ne reissut tehtiin selvinpäin. Ei haluttu tuottaa vanhemmille enempää murhetta, mitä heillä jo nyt oli, heidän joutuessaan lainaamaan välillä rahaa elämäntapani ylläpitämiseksi. Näitä työttömän huuruisia vuosia oli useita ja nyt niistä vuosista on kulunut jo kohta 15- vuotta. Onneksi näin.

Vanhaan ei ole paluuta. Se on nähty. Nyt elän työtä tehden, velkoja maksellen ja samoista ongelmista kärsien, kuin muutkin työssäkäyvät ihmiset. Rahaa on- mutta ei vapaa-aikaa. Lainoja on kertynyt sen verran, että työssäkäyntiä on jatkettava tulevaisuudessakin saadakseen itselleen ja perheelle elannon. Niin, Perheelle. Tapahtui se, mitä en olisi nuoruuden huuruisina vuosina koskaan voinut kuvitella. Kelpasin niine hyvineni täyspäiselle, raittiille naiselle ja nyt elän mukavaa perhe-elämää vaimon ja lapsen kanssa. Työssäkäynti mahdollisti monia hienoja asioita ja unelmia minun kohdallani. Tarvittiin vain sopiva motivaattori katkaista kierre ja rohkeutta lähteä uudelle tielle.

Johdanto.

Kuinka kirjoittaa mitään viisasta, kun pää kumisee tyhjyyttään ja kehoa väsyttää vietävästi. Mitä minun pitäisi kirjoittaa? Mitä on viisaus? Onko se joitain hyvin mietittyjä lauseita, joita pitää avata itselleen seuraavat puoli tuntia, jotta ymmärtää mitä viisaudessa sanotaan ja tarkoitetaan? Onko viisaus sanoja, jotka kaikki tietävät oikeaksi, mutta hyvin harvalla on voimavaroja toteuttaa elämässään niitä sanoja?

Mitä tulee viisauden käsitteellistämiseen, minulla on enemmän kysymyksiä, kuin vastauksia. Olenko siis oikea henkilö kirjoittamaan mitään viisaudesta? Sen ainakin tiedän, etten ole osannut omassa elämässäni kovin viisaasti toimia. Tekojani ovat sanelleet enemmän mielihalut, tarpeet ja vähäiset voimavarat. Aloitamme helposti ja innostuneesti jotain uutta minkä koemme tärkeäksi, mutta vähitellen innostus laantuu ja olemme taas lähtöpisteessä: elämä tuntuu merkityksettömältä ja turhautuminen on taas vallannut mielen.

Millä välttää tämä noidankehä? Millä välttää turhautumisen kautta tulevat välinpitämättömyyden tunteet, jotka saavat meidät etsimään kaikesta helpointa ratkaisua ja tekemään asioita puolittaisesti, ja jos oikein onnekkaita olemme, rutiininomaisesti, ilman että meidän tarvitsee miettiä tekemisiämme sen syvemmin. Miten tätä elämää tulisi elää? Mikä elämässä yleensäkään on tärkeää? Sen olen ainakin oppinut että jokainen tekee virheitä. Välillä pienempiä helpommin korjattavia virheitä ja toisinaan niin isoja, että mieli alkaa etsimään lähimpää rasvattua köyttä.

Välttääkseni tämän rasvatun köyden tarjoaman lopullisen vaihtoehdon, otin eteeni näppäimistön ja vuoden viimeisenä sunnuntai aamuna aloin kirjoittamaan pieniä asioita elämästäni. Kirjoitan asioita omasta näkökulmastani, oman elämäni tarjoaman kokemuspohjan kautta. Lisäksi yhtenä kunnianhimoisempana tavoitteenani on löytää elämästä punainen lanka, jota seuraten voisin taitavasti tanssahdellen väistellä elämän asettamat sudenkuopat ja varsinaiset hiidenkirnut.

Vihdissä 29.12.2013.