Joulutarina - Muisto vanhemmistani
…eli kuinka aloin uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään.
Elettiin tammikuuta 2020. Maailmalta kantautui ensimmäisiä uutisia Kiinan Wuhanista ja korona viruksen uudesta mutaatiosta. Eräänä yönä näin vahvan selkounen, jossa olimme lomatalo Villa Spiritissä ja käsillä oli vakava tilanne. Unessani olin huone numero 1:ssä ja olin soittamassa kännykälläni hätäkeskukseen. Puhuin hätäkeskuspäivystäjän kanssa, joka lausui kylmäävän lauseen: ”Valitettavasti läheisenne tulee kuolemaan. Vallitsevan tilanteen takia emme saa lähetettyä teille ajoissa apua.” Siihen ensimmäinen uni päättyi.
Aikaa kului. Ystävänpäivän aamuna isäni sai aivotukoksen ja kiidätettiin Joensuun keskussairaalaan. Saavuttuani paikanpäälle äitini ja sisareni olivat jo isän luona. Lääkäri tuli paikalle ja pyysi meitä seuraamaan häntä työhuoneeseensa. Hän selitti, että tilanne on vakava ja meidän tulisi henkisesti varautua pahimpaan.
Myöhemmin yöllä rukoilin isäni puolesta. Näin unikuvissani pimeää, mutta valoisaa avaruutta vasten kultaisen kolmion leijailevan äänettömänä edessäni. Liun kultaisen kolmion sisään ja huomasin isänikin olevan siellä. Kultaisen kolmion sivut alkoivat hehkumaan ympärillämme ja siihen unikuva päättyi.
Varhain seuraavana aamuna ajoin takaisin sairaalaan ja kuulin, että isäni oli siirretty pois teho-osastolta. Saavuttuamme oikealle osastolle, isäni istui hymyillen sairaalasängyssään ja oli iloinen nähdessään meidät. Hänen vointinsa edellisenä päivänä oli huono ja meitä oli kehoitettu varautumaan pahimpaan, mutta siinä isä-ukko istui js hymyili. Iso paino vierähti harteiltani pois. Pian isä pääsi kotiin, lyhyen osastokuntoutusjakson saattelemana.
Aikaa kului reilu puoli vuotta. Korona oli levinnyt ympäri maailmaa ja ravistellut tuntemamme maailman perustuksia.
Enonkoskella järjestettiin perinteisesti syyskuun viimeisellä viikolla Koskivenetsialaiset. Olimme pitkään puhuneet vanhempieni ja sisareni kanssa yhteisestä tapaamisesta, joka ei koronan vuoksi ollut onnistunut koko vuonna. Nyt kuitenkin lopulta teimme päätöksen kokoontua luokseni Villa Spiritiin ja juhlia jälleennäkemistä yhdessä. Juhlia edeltävänä yönä näin merkillisen unen. Kaksi liskon vartaloista, käärmeen päistä olentoa, joilla oli selässään lepakon siivet ja niiden kärjissä pitkät, terävät kynnet. Ne olivat pureutuneet selkärankaani lujasti kiinni. Käsilläni kurotin selkääni ja yritin irroittaa niitä selästäni niin varovasti kuin suinkin kykenin. Ensimmäisen sain irti vahingoittumattomana ja se lähti lentoon. Toisen kanssa ei ollut tuuria. Se suorastaan ”räjähti” käsilleni niin, että veret vain roiskuivat ympäriinsä. Tässä kohtaa heräsin ja kerroin unen vaimollenikin.
Jälleennäkemisen päivä koitti. Vanhempani tulivat autolla ja sisareni ja hänen miesystävänsä moottoripyörillä. Jossain Kiteen jälkeen he päättivät pitää tauon ja edellä kulkeneet moottoripyörät parkkeerasivat kutostien sivuun ja samoin teki isäni autolla heidän takanaan. Sitten tapahtui jotain yllättävää. Sisko ilmeisesti menetti tasapainon pyöränsä kanssa ja kaatui maantien puolelle, jääden puristuksiin painavan moottoripyörän alle. Isässä ilmeisesti heräsi vaistomainen suojarefleksi ja hän laittoi autossaan vaihteen silmään ja lähti ajamaan ajoradalle. Ajatuksena varmaankin siirtää auto siskon suojaksi tiellä liikkuville autoille. Siskon miesystävä seurasi tilannetta ja huolestui kovasti sillä isäni auto oli liian lähellä sisartani ja vaikutti siltä, että hän ajaisi siskon päälle. ”Nyt käy huonosti”, hän muisti tilanteessa ajatelleensa. Auton rengas meni arviolta viiden sentin päästä sisareni pyörän alla puristuksissa ollut päätä. Isäni seisautti autonsa keskelle ajotietä ja avasi kuljettajan ovensa ja syöksyi tielle. Tilanne muuttui entistä vaarallisemmaksi sillä Joensuun suunnasta, heidän takaansa lähestyi kovaa vauhtia ajaneita autoja. Isä oli ajoradalla. Vaivoin ja kovasti jarruttaen ja vastaantulevalle kaistalle autonsa ohjaten kolari oli kyetty välttämään. Pian tilanne raukesi ja sisar pääsi vahingoittumattomana pois pyöränsä alta puristuksista ja matka Enonkoskelle pääsi jatkumaan. Loppu ajomatka sujuikin kommelluksitta.
Vanhemmat ja sisar miehensä kanssa saapuivat Enonkoskelle. Päivän mittaan kävimme kaikki yhdessä katsomassa uutta kotiamme Pirttilahdessa. Kävimme myöskin yhdessä syömässä paikallisessa ravintolassa, Maitolaiturilla. Illalla istuimme kaikki saman pöydän ääressä ja pidimme malja- ja kiitospuheita jälleennäkemisemme kunniaksi. Iloitsimme myös jatkoajasta, jonka isäni oli saanut ystävänpäivänä sattuneen aivotukoksen jälkeen. Lopuksi palasimme perheen yhteisiin harrastuksiin ja aloimme laulamaan karaokea. Isäni esitti äidille perinteisen Romanssi kappaleen. Se oli heidän rakkaustarinansa keskeisiä lauluja.
Sitten, jostain tuntemattomasta syystä sain voimakkaan intuition laulaa virsi nimeltä: Niin kaunis on maa. En ole ikinä laulanut karaokessa virsiä, joten en tiedä mikä minuun meni. Puolessa välin laulua tunsin kuinka hyvin konkreettisella tasolla tunnelma talossa muuttui. Oli kuin kuolema olisi tullut taloon. Surun tunne oli kuin hautajaisten siunaustilaisuudessa, käsinkosketeltava, veitsellä leikattava. Ääneni alkoi murtumaan. Suru iski lävitseni valtavalla voimalla. Itkua pidätellen ja laulua nieleskellen käännyin sisäisesti hädissäni katsomaan kuka on kuolemassa. Pääsin laulun vaivoin loppuun ja ainoa, joka lauluuni reagoi oli isäni, joka sanoi: ”Olipa se kaunis”.
Myöhemmin isäni viimeiseksi karaokelauluksi valikoitui Sininen uni. Sen jälkeen he menivät äitin kanssa nukkumaan ykköshuoneeseen. Me jatkoimme sisareni kanssa vielä laulamista. Jonkin ajan kuluttua isäni tuli kysymään meiltä, että aiommeko laulaa vielä pitkään, äitini ei saisi unta. Lupasimme että parhaillaan sisareni laulama laulu jäisi viimeiseksi. Isäni kömpi takaisin makuuhuoneeseen ja silloin kuulin pienen kupsahduksen äänen. Juoksin vanhempieni makuuhuoneeseen ja isäni oli kaatuneena lattialla. Hiljaisella äänellä hän sanoi minulle: ”Päässä tuntuu oudolta”. Hetkeä myöhemmin hänen äänensä puuroutui. Nostimme isän sisareni kanssa sängylle ja aloimme soittamaan hätäkeskuksesta ambulanssia. Isäni tajunnantaso alkoi heikkenemään. Olimme toimineet sisareni kanssa hoitoalalla tuolloin yhteensä 25-työvuoden ajan ja tiesimme että isän puheen puuroutuminen oli merkki vakavasta tilanteesta, aivoverenvuodosta. Ambulanssia ei näkynyt ja kuulunut, joten olin isäni vierellä ja soitin uudelleen hätäkeskukseen. Puhelun toisessa päässä ollut hätäkeskuksen työntekijä vastasi ja sanoi minulle: valitettavasti kaikki ambulanssit ovat vielä varattuja, mutta Kerimäeltä saattaisi vapautua seuraava vartin kuluttua. Noin 50- minuuttia myöhemmin ensihoitoryhmä saapui paikalle.
Nostaessamme isääni ambulanssin baareille isäni oli jo tajuton. Siinä hetkessä baareilla hänen ylävartalonsa kuitenkin nousi puoli-istuvaan asentoon ja kuin mekaanisesti hän avasi silmänsä ja katsoi suoraan minua silmiin. Isäni ei ollut enää noiden silmien takana. Isäni silmät olivat kuin kaksi mustaa, pohjatonta kaivoa, jotka ulottuisivat aina ajan ja paikan tuolle puolen. Tuolta pimeästä syvyydestä minua silmiin katsoi kuolema ja sen voima oli väkevä. Vielä seuraavana aamuna klo 9 koko kroppani värisi sen katseen voimasta. Isäni kuoli aivoissa tapahtuneen verisuonien räjähdyksen aiheuttamaan komplikaatioihin Kuopion yliopistollisessa sairaalassa pari päivää myöhemmin, 29.9.2020.
Sitten lähti Äiti
Äidin lähtöä edeltävänä yönä näin unen, jossa nostin elottoman näköisen äitini järvestä käsivarsilleni. Hänen päänsä, kätensä ja jalkansa retkotti alaspäin nostaessa hänet vedestä. Olin itsekin vedessä ja kannoin hänet lähellä olleelle laiturille. Laiturin kulkusilta johti uuteen maailmaan, jossa kasvoi vihreä lehtisiä puita. Sen jälkeen palasin takaisin veteen.
Vesi on symboloinut unissani tätä maailmaa, toisaalta myös kuolemaa. Symbolisesti voisi sanoa että nostin elottoman, pelkkää luuta ja nahkaa olevan äitini uuden - tai seuraavan maailman laiturille ja palasin takaisin omaan vesimaailmaani.
Kerron vielä yhden mielenkiintoisen asian äidin kuolemaa edeltäneeseen joulupäivälliseen liittyen.
Olimme siis siskon luona kulhossa. Äiti tuli geripyörätuolissa invataksilla minun saattamana. Vietyämme äitin siskon olohuoneeseen, sisko laittoi joulumusiikkia. Tunsin syvän rauhan tunteen tilassa. Yhtääkkiä siskon seinäkello pysähtyi aikaan 20 minuuttia yli neljän. Sisko vaihtoi kelloon patterit, mutta kello ei suostunut siirtämään viisareita eteenpäin, vaikka kellon koneisto alkoi tikittämään. Kiinnitimme molemmat huomiota siihen että tikitys oli nyt huomattavasti nopeampaa kuin normaalisti. Viisarit eivät edelleenkään siirtyneet eteenpäin. Viisarit olivat suorastaan jähmettyneet paikallaan osoittamaan kellon aikaa 16.20. Muilta osin viimeinen yhteinen joulupäivällisemme oli hyvin onnistunut. Vaikka äidin silmät eivät juurikaan pysyneet auki, äidin tietoiset kädenliikkeet kertoivat hänen olevan silti hereillä. Vaikuttavinta minulle ja uskoisin myös sisarelleni olleen se, kun jätimme äitillemme jäähyväisiä. Kertoessamme hänelle tuntemastamme rakkaudestamme häntä kohtaan ja kuinka hän oli meille paras äiti, hänen silmäkulmiinsa tuli kaksi kyynelpisaraa, meille, molemmille lapsille. Pyyhkiessämme pisaraa sormillamme tuntui hyvin lohdulliselta tietää että hän ymmärsi mitä hänelle kerroimme. Kyyneleensä kertoivat sen meille, hänkin rakasti meitä ja oli valmis jäähyväisiin.
16.12.22, 12 tuntia myöhemmin, kello 4.20 Alzenheimeria sairastanut äitini veti hoitajan kertoman mukaan viimeisen henkäyksensä tässä maailmassa. Lähtikö äiti tuolloin maailmaan, joka on aineena nopea värähteisempää - kuten kellon nopea tikitys antoi viitteen ymmärtää?
Maallinen aika - viisarit eivät enää liikkunut, mutta elämä - tikitys jatkui. Tälläkertaa, uskoakseni vain nopeampi värähteisessä/tikityksellisessä maailmassa.
Uskon elämän jatkuvan jossain muodossa kehomme kuoleman jälkeen. Ehkä se tapahtuu samoin kuin unessa olen usein kokenut: sulkiessamme silmämme maallisessa maailmassa, avaamme toisenlaisessa todellisuudessa.
Hyvää joulua kaikille!
