torstai 14. toukokuuta 2015

Osa 20. Kielistä ja niiden opiskelusta

Osa 20. Kielestä ja sen opiskelusta.

Voi hyvänen aika, kun se kielten opiskelu lapsuudessa oli haastavaa. Siihen ei löytynyt sitten pienintäkään kiinnostusta ja halua. Oli kysymyksessä sitten äidinkieli, englannin kieli ja saati sitten ruotsinkieli. Ihan hirveetä pakko pullaa oli! Jos äidinkieltä piti opiskella, niin se oli erilaisia kirjoitustehtäviä ja kieliopin läpi käymistä. Siitä ei sitten tullut yhtään mitään. Aineet joita kirjoittelin silloin peruskoulun ala-asteella oli tyyliin: tulin näin kivaa oli voitin jee! Kielioppi oli sitäkin kamalampaa. En vois sitä edes kunnolla muistella.

Päällimmäiset ajatukset olivat tuolloin: miksi ihmeessä minun pitäisi opiskella, mikä hitto on inessiivi, ablatiivi, adessiivi tai mikä ihmeen muoto ikinä sattuikaan olemaan kysymyksessä? Mihin minä ikinä tulisin niitä tarvitsemaan? Puhumattakaan ulkomaan elävien kielestä. Minä olin Joensuun poika. En minä sieltä ikinä mihinkään lähtisi. Ei meidän lapsuudessa vanhemmatkaan ulkomaanmatkoille mennyt, niin en kyllä minäkään... Peruskoulun aikaan englannin kieli ja ruotsin kieli oli joulutodistuksessa nelonen, eli huonoin mahdollinen arvosana, jolla ei luokalta ylemmälle pääsisi. Keväällä se oli sitten vitonen, kun ei kukaan kielten opettaja minua jaksanut katsella omaa kesälomaansa. Ruotsienkieleen suhde oli vielä mutkattomampi. Meidän koulussa sellaiset pojat jotka osasivat ruotsinkieltä katsottiin homoiksi ja heidät yleensä joukolla piestiin ja jatkettiin loputonta kiusaamista. Siltä kohtalolta jo kiusatun kohtalossa halusin välttyä.

Ei mennyt kovinkaan montaa vuotta peruskoulun päättymisen jälkeen, kun otin ensimmäistä kertaa vastaan työtarjouksen ulkomailta. Menin suomalaisen sokea avustajaksi Englantiin, Dorton kollegeen, sokeiden ammattikouluun. Sinne mennessä osasin sanoa: My name is Timo, I m come from Finland. Sillä kielipäällä ja karjalaisella hulluudella sinne mentiin. Englantiin. Ei ajatustakaan siitä, että siellä ei tällä kielipäällä pärjäisi... ja lyhyen aikaahan siellä vaan oltaisiin. Sen ajan kestää vaikka päällä seisten (isän käyttämä sananparsi).

Sitten minulle kävi kuten elokuvissa. Rakastuin ulkomaiseen tyttöön... No ei kuitenkaan. Ihastuin Englantilaiseen elämäntapaan ja siihen kiireettömään englantilaisen maalaisseudun meininkiin ikihyviksi ja aloin ajatella että tottahan minä haluan muuttaa pysyvästi ulkomaille. Samana syksynä minulle tuli eteeni mahdollisuus muuttaa Irlantiin, Dubliniin ja hakea töitä Center for Independent living järjestön palkkalistoilta. Tuki- ja liikuntavammaisen avustajaksi. Sitä päätöstä ei tarvinnut pitkään miettiä. Kaksi sekuntia? -Lähden! Ja sitten mentiin. Irlantiin. Rahaa oli yhdensuuntaiseen lentolippuun ja kuukauden vuokraan ja elämiseen. Tosin minulla ei ollut mitään aavistusta kuinka paljon mikäkin maksoi siellä. 250 irlannin puntaa ja sen piti riittää. Työn saanti sujui hyvin. Ensimmäisen kuukausipalkan suuruus ei ollut järin suuri. Koeaika kesti kuukauden ja palkka oli 80 irlannin puntaa. Palkka tuplaantui koeajan jälkeen.

Kielipääni oli siis mitä oli. Olin suomesta lähtiessä ostanut pienen taskukokoisen suomi-englanti sanakirjan ja sillä ajattelin kielen opetella. Alku oli äärimmäisen haastavaa. Ensimmäistä kertaa mennessäni baariin tajusin etten tuosta irlantilaisten puhumisesta ymmärtänyt sanaakaan ja että tulisi mielenkiintoista tutustua paikallisiin ihmisiin. Sittemmin löydettyäni asuinpaikan Braystä, Dublinin eteläpuolelta noin 40min paikallisella Dart junalla, meren rannalta menin kirjakauppaan ja ostin hypnoosista kertovan kirjan ja aloin sitä kääntämään pieneen tyhjään muistiinpano vihkooni suomeksi. Valitsin kirjaksi hypnoosin, koska ajattelin että kirjan tulee olla mielenkiintoinen, että jaksan sitä tunnollisesti kääntää sanasta sanaan. Siitä se alkoi.

Suomeen palattuani aloitin opiskelut terveydenhuolto-oppilaitoksessa, jossa englanninkieltä opiskeltiin myös. Se ei kuitenkaan auttanut minua kielen oppimisessani samalla tavoin kuin minun opiskelija-asunnossa asuvat kiinalaisen kämppikseni kanssa juttelu. Miehen nimi taisi olla Wu Hao. Hän opetti minulle enimmäkseen englannin kielen, samoin kuin ne lukuisat elokuvat joita hänen kanssaan yhdessä katsottiin. Sittemmin olen myöskin asunut Virossa kaksi

puoli vuotta ja noin vuoden ajan asuttuani siellä, aloin ymmärtämään viron kieltä ja myös puhumaan sitä. Nyt samalla ajatuksella asun Tammisaaressa, oppiakseni ruotsin kieltä autenttisessa ympäristössä. Karjalainen hulluus ei näemmä ole parannettavissa. Edelleen tulee näitä hulluja ideoita toteutettua. Niin ja lopuksi pitää mainita... olen naimisissa Latvialaisen Englanninkielen opettajan kanssa! 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti