Osa 21. Mahdollisuuksista.

Tässä neljänkympin virstan pylvästä odottaessa sisälläni on herännyt luonnostaan kysymys omista mahdollisuuksista muuttaa elämäänsä. Onko se mahdollista vielä? Onko aikaa jäljellä tarpeeksi? Olenko liian vanha suunnitellakseni itselleni muunlaista elämää, työtä tai vaikkapa harrastusta. Olenko elämässäni saavuttanut pisteen, jonka jälkeen muutos ei ole enää mahdollinen? Onko nyt jatkettava tiellä jonka olen tähän mennessä valinnut?

Olen koko elämäni etsinyt omaa paikkaani yhteiskunnassa, enemmän ja vähemmän. Olen vaihdellut nuoruusvuosina ajatuksiani siitä mitä tulen tekemään tässä elämässä. Mikään ei ole tuntunut juurikaan minulle täysin sopivalta, vaan eri kouluja ja opintoja on tullut käytyä, kuitenkaan viemättä niitä loppuun saakka. Olen ollut ehdoton valinnoissani, jos on ollut pienintäkään tuntoa, ettei joku asia ole ollut minua varten olen hyljännyt sen nopeasti ja alkanut miettimään muita ratkaisuja.

Kolmenkympin kohdalla tein jo pidemmät tähtäimen ratkaisuja mm. yritystä perustaessani. Nämä päätökset olivat varmasti oikeita, vaikka ne veivätkin minut myöhemmin vararikkoon. Ilman niitä päätöksiä elämäni olisi ollut varmasti vielä enemmän tuuliajolla. Nyt olen kuitenkin löytänyt työntekemisen tärkeyden elämässäni ja jaksanut jatkaa sillä polulla. Nyt neljää kymppiä lähestyessä huomaan olevani myös edistynyt pitkäaikaisissa ihmissuhteissa. Olen ollut heinäkuun viimeinen päivä naimisissa kaksi vuotta mukavan naisihmisen kanssa ja eläväni suhteellisen seesteistä ja tyydyttävää elämää.

Siitä oikeastaan tullaankin alussa esittämiini kysymyksiini. Voiko elämää muuttaa edelleen, vai pitäisikö olla nyt tyytyväinen ja jatkaa näin, kun jonkinlainen tasapaino on saavutettu? Kohdallani tämä merkitsisi työskentelemistä huonosti palkatussa mielenterveyshoitajan ammatissa, perhe-elämän elämistä tyydyttävässä parisuhteessa, elämistä kotimaassa odottaen että tulevatkin vuodet tulee olemaan taloudellisesti nykyistä haastavampia tehdyt konkurssin takia. Haaveet muunlaisesta elämästä pitäisi unohtaa ja löytää tyytyväisyys tästä valinnasta.

Mitä sitten haluaisin vaihtaa elämässäni?  Luonnollisesti parisuhde ja perhe-elämä on niitä elämän hyviä asioita, jotka haluan säilyttää. Työni on tyydyttävää, mutta siitä ei enään mitään mieltä ylentäviä "kiksejä" saa. Taloudellinen puoli - muutosta kaipaisin varmuudella. Ja niitä kiksejä... niistähän elämässäni on aina ollut kysymys: intohimo johonkin sellaiseen tekemiseen, missä voisin kehittää omaa luovuuttani ja saada arvostusta ja parempaa taloudellista turvaa.

Haluan tunteen siitä, että ura voisi olla nousujohteinen. Ei sitä pelkkää tasaista maantietä, jossa ei tule vastaan mitään, mikä herättäisi mielenkiintoa. Hoitajan ammatissa ei ylennytä, kuten muissa töissä. Tämä on tasaista arkista tamppaamista, jossa ei palkkakaan ole nousujohteinen. Oma ajattelu ja luovuus ei ole tarpeellisia ominaisuuksia. Tästä työstä on aikaisemmin voinut sanoa että toimeentulo on turvattu ja työtä eläkeikään saakka. Ei enään. Nyt työsuhteet ovat lyhyitä ja työolosuhteet muuttuneet haastavimmiksi.  Tulevaisuus ei näytä turvalliselta. Toisaalta turvallisuutta ei taida löytyä nykyisin muiltakaan aloilta. Työn saaminen ei ole itsestäänselvyys.

Tekisinkö sitten toisaalta itsekkäästi, jos valitsisin jotain muuta työtä, kuin mitä teen nyt? Elätän perheeni ja tarjoan siten heille turvallisuuden arjen taloudellisesta selviytymisestä. Voinko noin vain tehdä päätöksen, joka vaikuttaa muihinkin kuin minuun? Kantaako elämänvirta, jos lopetan työni vain tehdäkseni jotain sellaista, mistä tuskin saisin minkäänlaisia tuloja. Edut olisivat lähinnä henkilökohtaisia itsensä toteuttamisen tunteita, tyytyväisyyttä luovuuden ohjaamiseen intohimojeni pariin. Missä kulkee itsekkyyden ja luovan itsensätoteuttamisen raja?

Nykyinen työni vie paljon aikaani ja vapaa aika on kortilla. Toisinaan työni voi olla väsyttävää henkisesti ja voimavaroja työ ohessa luovuuden harrastuksille voi löytyä niukan laisesti. Toisinaan ilman työtä ei ole myöskään rahaa toteuttaa niitä taloudellisia uhrauksia mitä luovat harrastukseni vaatisi. Pattitilanne. Tämä skenaario antaa minun ymmärtää että ainoa tapa toteuttaa itseään ja luovuuttaan on tehdä se harrastuksena vapaa-ajalla, leipätyön rinnalla. Arvostettavaa ja tarpeellista, jos vain löydän jaksamisen voimavarat siihen.

Muutos on nykyisin hidasta ja hyvin paljon työtä vaativaa. Silloinkin menestyminen siinä ei ole aina mahdollista, koska kilpailua on kaikkialla aina ja paljon. Hitaan muutoksen tiellä toki olen jo. Esimerkiksi olen työni ohessa tehnyt hyvin pieniä projekteja, joissa on tarvinnut opetella uusia taitoja, kuten videokuvausta ja editointia. Hieman myös musiikin tekemistä. Samoin olen työni ohelle ottanut opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta sosionomin opintoihin, mutta siinäkin tullaan tähän em. ajankäytön dilemmaan. Leipätyö vie leijonan osan ajastani, kuinka saada vuorokauden tunnit riittämään myös uuteen ammattiin opiskeluun, luoville harrastuksille, perhe-elämälle ja vielä musiikin tekemiselle ja kesäasuntooni menemiselle? Mistä löytyisi lisää aikaa, kun ainoa josta haluaisin luopua on se, mistä en voi taloudellisten syiden takia luopua?

Osa 20. Kielistä ja niiden opiskelusta

Osa 20. Kielestä ja sen opiskelusta.

Voi hyvänen aika, kun se kielten opiskelu lapsuudessa oli haastavaa. Siihen ei löytynyt sitten pienintäkään kiinnostusta ja halua. Oli kysymyksessä sitten äidinkieli, englannin kieli ja saati sitten ruotsinkieli. Ihan hirveetä pakko pullaa oli! Jos äidinkieltä piti opiskella, niin se oli erilaisia kirjoitustehtäviä ja kieliopin läpi käymistä. Siitä ei sitten tullut yhtään mitään. Aineet joita kirjoittelin silloin peruskoulun ala-asteella oli tyyliin: tulin näin kivaa oli voitin jee! Kielioppi oli sitäkin kamalampaa. En vois sitä edes kunnolla muistella.

Päällimmäiset ajatukset olivat tuolloin: miksi ihmeessä minun pitäisi opiskella, mikä hitto on inessiivi, ablatiivi, adessiivi tai mikä ihmeen muoto ikinä sattuikaan olemaan kysymyksessä? Mihin minä ikinä tulisin niitä tarvitsemaan? Puhumattakaan ulkomaan elävien kielestä. Minä olin Joensuun poika. En minä sieltä ikinä mihinkään lähtisi. Ei meidän lapsuudessa vanhemmatkaan ulkomaanmatkoille mennyt, niin en kyllä minäkään... Peruskoulun aikaan englannin kieli ja ruotsin kieli oli joulutodistuksessa nelonen, eli huonoin mahdollinen arvosana, jolla ei luokalta ylemmälle pääsisi. Keväällä se oli sitten vitonen, kun ei kukaan kielten opettaja minua jaksanut katsella omaa kesälomaansa. Ruotsienkieleen suhde oli vielä mutkattomampi. Meidän koulussa sellaiset pojat jotka osasivat ruotsinkieltä katsottiin homoiksi ja heidät yleensä joukolla piestiin ja jatkettiin loputonta kiusaamista. Siltä kohtalolta jo kiusatun kohtalossa halusin välttyä.

Ei mennyt kovinkaan montaa vuotta peruskoulun päättymisen jälkeen, kun otin ensimmäistä kertaa vastaan työtarjouksen ulkomailta. Menin suomalaisen sokea avustajaksi Englantiin, Dorton kollegeen, sokeiden ammattikouluun. Sinne mennessä osasin sanoa: My name is Timo, I m come from Finland. Sillä kielipäällä ja karjalaisella hulluudella sinne mentiin. Englantiin. Ei ajatustakaan siitä, että siellä ei tällä kielipäällä pärjäisi... ja lyhyen aikaahan siellä vaan oltaisiin. Sen ajan kestää vaikka päällä seisten (isän käyttämä sananparsi).

Sitten minulle kävi kuten elokuvissa. Rakastuin ulkomaiseen tyttöön... No ei kuitenkaan. Ihastuin Englantilaiseen elämäntapaan ja siihen kiireettömään englantilaisen maalaisseudun meininkiin ikihyviksi ja aloin ajatella että tottahan minä haluan muuttaa pysyvästi ulkomaille. Samana syksynä minulle tuli eteeni mahdollisuus muuttaa Irlantiin, Dubliniin ja hakea töitä Center for Independent living järjestön palkkalistoilta. Tuki- ja liikuntavammaisen avustajaksi. Sitä päätöstä ei tarvinnut pitkään miettiä. Kaksi sekuntia? -Lähden! Ja sitten mentiin. Irlantiin. Rahaa oli yhdensuuntaiseen lentolippuun ja kuukauden vuokraan ja elämiseen. Tosin minulla ei ollut mitään aavistusta kuinka paljon mikäkin maksoi siellä. 250 irlannin puntaa ja sen piti riittää. Työn saanti sujui hyvin. Ensimmäisen kuukausipalkan suuruus ei ollut järin suuri. Koeaika kesti kuukauden ja palkka oli 80 irlannin puntaa. Palkka tuplaantui koeajan jälkeen.

Kielipääni oli siis mitä oli. Olin suomesta lähtiessä ostanut pienen taskukokoisen suomi-englanti sanakirjan ja sillä ajattelin kielen opetella. Alku oli äärimmäisen haastavaa. Ensimmäistä kertaa mennessäni baariin tajusin etten tuosta irlantilaisten puhumisesta ymmärtänyt sanaakaan ja että tulisi mielenkiintoista tutustua paikallisiin ihmisiin. Sittemmin löydettyäni asuinpaikan Braystä, Dublinin eteläpuolelta noin 40min paikallisella Dart junalla, meren rannalta menin kirjakauppaan ja ostin hypnoosista kertovan kirjan ja aloin sitä kääntämään pieneen tyhjään muistiinpano vihkooni suomeksi. Valitsin kirjaksi hypnoosin, koska ajattelin että kirjan tulee olla mielenkiintoinen, että jaksan sitä tunnollisesti kääntää sanasta sanaan. Siitä se alkoi.

Suomeen palattuani aloitin opiskelut terveydenhuolto-oppilaitoksessa, jossa englanninkieltä opiskeltiin myös. Se ei kuitenkaan auttanut minua kielen oppimisessani samalla tavoin kuin minun opiskelija-asunnossa asuvat kiinalaisen kämppikseni kanssa juttelu. Miehen nimi taisi olla Wu Hao. Hän opetti minulle enimmäkseen englannin kielen, samoin kuin ne lukuisat elokuvat joita hänen kanssaan yhdessä katsottiin. Sittemmin olen myöskin asunut Virossa kaksi

puoli vuotta ja noin vuoden ajan asuttuani siellä, aloin ymmärtämään viron kieltä ja myös puhumaan sitä. Nyt samalla ajatuksella asun Tammisaaressa, oppiakseni ruotsin kieltä autenttisessa ympäristössä. Karjalainen hulluus ei näemmä ole parannettavissa. Edelleen tulee näitä hulluja ideoita toteutettua. Niin ja lopuksi pitää mainita... olen naimisissa Latvialaisen Englanninkielen opettajan kanssa! 

Osa 19. Hidasta elämää.

Blogin kirjoittamiseni on hidastunut aika lailla. Onko sanottavani sitten vähentynyt? Koenko maailmaa enää niin voimakkaasti että siitä pitäisi kirjoittaa muillekin ajatuksia luettavaksi? Vai olenko kadottanut kykyni reflektoida elämääni ja maailman tilannetta? Vai koenko sen vain yksinkertaisesti merkityksettömänä- miksi kirjoittaisin ajatuksiani, kun niitä ei kuitenkaan tuskin kukaan lukee? Ja enhän minä mikään tunnettu tai edes kiinnostava ihminen ole, että minun ajatukseni olisi nyt niin arvokkaita että niitä kannattaisi edes ylös kirjoittaa - saati sitten missään julkistaa.

Niin tai näin, voisinko ajatella että tämä on tällaista kirjoitusharjoitteluani, jota ei kenenkään ole edes tarkoitus lukea? Tai oman yksityisen luovuuteni- joskin olemattoman sellaista, kanavointia sisältä ulos. Saanko kirjoittaa tätä blogiani, vaikka vain huvittaakseni itseäni- olenhan nytkin sairaalassa tekemässä yövuoroa Tammisaaressa, Tammiharjun akuutti psykiatrian osastolla?

-Niin, olen psykiatrisessa sairaalassa -hoitajana! Täällä minä valvon kaltaisteni unta. Kulutan tätä toimiston toimistotuoliani ja hyödyntäen HUS:sin sairaalan nettiyhteyttä ja tietokonetta -aivan vain omiin tarkoitusperiini, itseni viihdyttämiseen. Ja mikäs minulla täällä kirjoittaessani. Aamuyön tunnit menossa ja olen kansliassa yksin. Yökkökaverini torkkuu päiväsalin sohvalla toinen silmä auki teeveetä katsellen.

Akuuttiyksikkö on toisaalta mielenkiintoinen paikka työskennellä. Täällä kohtaa hyvin monenlaisia ihmisiä erilaisista kriisiytyneistä elämäntilanteista. Kriisin iskiessä pahiten tarvitaan hetkeksi irtiottoa omaan elämään, työhön ja jopa läheisiin. Täällä kukin joutuu kohtaamaan pitkässä pimeydessä omat ahdistavat ajatuksensa ja taistelemaan epätoivon valtaan joutumista vastaan. Monilla pitkässä pimeydessä oleminen on kestänyt kauemmin, itsetuhoiset ajatukset ovat vallanneet mielen ja eivätkä ne anna heille rauhaa. Kuolema tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta heidän mielessään. Tosiasiassa moni vain toivoo hetken rauhaa omilta ajatuksiltaan, omasta ahdistavasta maailmastaan. Tai ehkäpä toisilla ajatus todellisuudesta on yksinkertaisesti muuttunut liian voimakkaasti suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaamme, arvoihimme ja omassa suhteessa tähän kaikkeen. Ulkopuolisen ihmisen silmissä todellisuus on joutunut heidän käsiensa ulottumattomiin.

Meitä hoitajiakin on täällä moneen lähtöön. Superpitkän työuran tehneitä ammattilaisia, joskin leipääntyneitä ja parhaimman kipinän työhönsä kadottaneita hoitajia. Arkipäivän sankareita, joille työ alkaa aamulla klo 7 ja loppuu klo 15. Työaikana tehdään mitä pitää ja mennään sillä tavalla arjessa eteenpäin. Päivä päivältä, tunti tunnilta ja samalla vuosi vuodelta. Kotona odotetaan sitten seuraavaa työvuoroa alkavaksi. Sitten on tietenkin niitä nuorempia hoitajia, jotka eivät vielä ole leipääntyneet töihinsä ja toisinaan heidän työskentelyotteestaan näkyy innostuneisuutta ja motivaatiota työskennellä. Heidän elämänsä ei pääty työpäivän päätökseen, vaan koko työpäivän ajan jatkunut sosiaalisen median seuraaminen jatkuu kotona ja he ajattelevat olevansa hyvin ajan hermoilla omassaan ja sosiaalisen median ystäviensä elämän tilanteissa. Mitä kaikkea tuo pieni puhelin taskussa voi tehdäkään nuoren ihmisen elämänlaadun parantamiseksi! (voit lukea rivien välistä tästä pientä sarkasmia).

Onko elämä sitten muuttunut jotenkin tämän työn myötä? Ainakin tämä on tarjonnut haasteita. Työskentelen ruotsinkielisellä paikkakunnalla, ruotsinkielisen sairaalan ruotsienkielisellä osastolla, ruotsienkielisten työtovereideni ja potilaiden keskellä. Niin, ruotsienkielisten. Luit aivan oikein. Minut tuntevat ihmiset voivat pitää tätä asiaa irrationaalisena asiana suhteessa minun elämääni. Eihän minulla ole ollut koskaan hyvää suhdetta ruotsinkieleen, ei ainakaan itä-suomalaista ruotsinkieltä halveksuvaa asennetta kummempaa. Vanhat sanonnat ovat menettäneet merkityksensä: ruotsi ei ole kieli vaan puhevika; mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Ilman tätä kieltä täällä on vaikea tulla toimeen: tehdä työtä, asioida kaupassa tai varsinkaan saada ystäviä täällä. Aika ja kokemukset muuttaa miestä. Nyt voin päästellä suustani huonosti lausuttuja ruotsinkielen sanoja ja heikosti tehtyjä lauseita, tuntematta itseäni täysin hölmöksi. Ympärillä olevat ihmiset eivät pidä sitä ongelmana. (Tätä ei voisi tapahtua itä-suomessa). Tänä päivänä voisin jopa ajatella meneväni ruotsinkielen kielikurssille...

Hienoa on se että Tammisaari on pieni paikkakunta. Täällä ei ole valtavaa määrää mahdollisuuksia tehdä erilaisia asioita. Täällä ei ole miljoonaa erilaista asiaa joista valita. Täällä ei ole ihmisiä jonoihin ja tungoksiin asti. Suurkaupungin jatkuva kiire ja hälinä ja silmien ja korvien jatkuva informaatiovirta ei iske päin tajuntaani tuupertaen minut reagoimattomaksi. Suurkaupungin syke on päättynyt jo 60km ennen Tammisaarta, jonnekin Kirkkonummen ja Porkkalanniemen välimaastoon. Tässä kaupungissa on historiaa. Se elää yhä näissä vanhan puukeskustan talojen seinissä ja kaduissa. Sulkiessani silmäni voin lähes tulkoon nähdä kuinka piikatytöt kantavat mekossaan omenoita kotiinsa. Käsityöläisten ääniä kuuluu ympäriltä. Pikkupojat ovat kokoontuneet merenrantaan leikkimään ja juoksentelemaan. Hevosten kavioiden kopse pitkin kivikatuja. Elämä on asuttanut Tammisaaren keskustan.