Tässä neljänkympin virstan pylvästä odottaessa sisälläni on herännyt luonnostaan kysymys omista mahdollisuuksista muuttaa elämäänsä. Onko se mahdollista vielä? Onko aikaa jäljellä tarpeeksi? Olenko liian vanha suunnitellakseni itselleni muunlaista elämää, työtä tai vaikkapa harrastusta. Olenko elämässäni saavuttanut pisteen, jonka jälkeen muutos ei ole enää mahdollinen? Onko nyt jatkettava tiellä jonka olen tähän mennessä valinnut?
Olen koko elämäni etsinyt omaa paikkaani yhteiskunnassa, enemmän ja vähemmän. Olen vaihdellut nuoruusvuosina ajatuksiani siitä mitä tulen tekemään tässä elämässä. Mikään ei ole tuntunut juurikaan minulle täysin sopivalta, vaan eri kouluja ja opintoja on tullut käytyä, kuitenkaan viemättä niitä loppuun saakka. Olen ollut ehdoton valinnoissani, jos on ollut pienintäkään tuntoa, ettei joku asia ole ollut minua varten olen hyljännyt sen nopeasti ja alkanut miettimään muita ratkaisuja.
Kolmenkympin kohdalla tein jo pidemmät tähtäimen ratkaisuja mm. yritystä perustaessani. Nämä päätökset olivat varmasti oikeita, vaikka ne veivätkin minut myöhemmin vararikkoon. Ilman niitä päätöksiä elämäni olisi ollut varmasti vielä enemmän tuuliajolla. Nyt olen kuitenkin löytänyt työntekemisen tärkeyden elämässäni ja jaksanut jatkaa sillä polulla. Nyt neljää kymppiä lähestyessä huomaan olevani myös edistynyt pitkäaikaisissa ihmissuhteissa. Olen ollut heinäkuun viimeinen päivä naimisissa kaksi vuotta mukavan naisihmisen kanssa ja eläväni suhteellisen seesteistä ja tyydyttävää elämää.
Siitä oikeastaan tullaankin alussa esittämiini kysymyksiini. Voiko elämää muuttaa edelleen, vai pitäisikö olla nyt tyytyväinen ja jatkaa näin, kun jonkinlainen tasapaino on saavutettu? Kohdallani tämä merkitsisi työskentelemistä huonosti palkatussa mielenterveyshoitajan ammatissa, perhe-elämän elämistä tyydyttävässä parisuhteessa, elämistä kotimaassa odottaen että tulevatkin vuodet tulee olemaan taloudellisesti nykyistä haastavampia tehdyt konkurssin takia. Haaveet muunlaisesta elämästä pitäisi unohtaa ja löytää tyytyväisyys tästä valinnasta.
Mitä sitten haluaisin vaihtaa elämässäni? Luonnollisesti parisuhde ja perhe-elämä on niitä elämän hyviä asioita, jotka haluan säilyttää. Työni on tyydyttävää, mutta siitä ei enään mitään mieltä ylentäviä "kiksejä" saa. Taloudellinen puoli - muutosta kaipaisin varmuudella. Ja niitä kiksejä... niistähän elämässäni on aina ollut kysymys: intohimo johonkin sellaiseen tekemiseen, missä voisin kehittää omaa luovuuttani ja saada arvostusta ja parempaa taloudellista turvaa.
Haluan tunteen siitä, että ura voisi olla nousujohteinen. Ei sitä pelkkää tasaista maantietä, jossa ei tule vastaan mitään, mikä herättäisi mielenkiintoa. Hoitajan ammatissa ei ylennytä, kuten muissa töissä. Tämä on tasaista arkista tamppaamista, jossa ei palkkakaan ole nousujohteinen. Oma ajattelu ja luovuus ei ole tarpeellisia ominaisuuksia. Tästä työstä on aikaisemmin voinut sanoa että toimeentulo on turvattu ja työtä eläkeikään saakka. Ei enään. Nyt työsuhteet ovat lyhyitä ja työolosuhteet muuttuneet haastavimmiksi. Tulevaisuus ei näytä turvalliselta. Toisaalta turvallisuutta ei taida löytyä nykyisin muiltakaan aloilta. Työn saaminen ei ole itsestäänselvyys.
Tekisinkö sitten toisaalta itsekkäästi, jos valitsisin jotain muuta työtä, kuin mitä teen nyt? Elätän perheeni ja tarjoan siten heille turvallisuuden arjen taloudellisesta selviytymisestä. Voinko noin vain tehdä päätöksen, joka vaikuttaa muihinkin kuin minuun? Kantaako elämänvirta, jos lopetan työni vain tehdäkseni jotain sellaista, mistä tuskin saisin minkäänlaisia tuloja. Edut olisivat lähinnä henkilökohtaisia itsensä toteuttamisen tunteita, tyytyväisyyttä luovuuden ohjaamiseen intohimojeni pariin. Missä kulkee itsekkyyden ja luovan itsensätoteuttamisen raja?
Nykyinen työni vie paljon aikaani ja vapaa aika on kortilla. Toisinaan työni voi olla väsyttävää henkisesti ja voimavaroja työ ohessa luovuuden harrastuksille voi löytyä niukan laisesti. Toisinaan ilman työtä ei ole myöskään rahaa toteuttaa niitä taloudellisia uhrauksia mitä luovat harrastukseni vaatisi. Pattitilanne. Tämä skenaario antaa minun ymmärtää että ainoa tapa toteuttaa itseään ja luovuuttaan on tehdä se harrastuksena vapaa-ajalla, leipätyön rinnalla. Arvostettavaa ja tarpeellista, jos vain löydän jaksamisen voimavarat siihen.
Muutos on nykyisin hidasta ja hyvin paljon työtä vaativaa. Silloinkin menestyminen siinä ei ole aina mahdollista, koska kilpailua on kaikkialla aina ja paljon. Hitaan muutoksen tiellä toki olen jo. Esimerkiksi olen työni ohessa tehnyt hyvin pieniä projekteja, joissa on tarvinnut opetella uusia taitoja, kuten videokuvausta ja editointia. Hieman myös musiikin tekemistä. Samoin olen työni ohelle ottanut opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta sosionomin opintoihin, mutta siinäkin tullaan tähän em. ajankäytön dilemmaan. Leipätyö vie leijonan osan ajastani, kuinka saada vuorokauden tunnit riittämään myös uuteen ammattiin opiskeluun, luoville harrastuksille, perhe-elämälle ja vielä musiikin tekemiselle ja kesäasuntooni menemiselle? Mistä löytyisi lisää aikaa, kun ainoa josta haluaisin luopua on se, mistä en voi taloudellisten syiden takia luopua?
